Tiedättehän ne yöt, jolloin valvoo, vaikka kuinka tuntee itsensä väsyneeksi. Kaikenlaiset asiat ja rästissä olevat tekemiset pyörivät mielessä. Parin tunnin pyörimisen jälkeen totesin, että ehkäpä on helpompaa vähän tyhjentää päätä tänne.

Viime viikko on ollut pelkkää matkustamista. Matkustamiseenkin tottuu aika nopeasti. Poissa on se lapsuuden lentokenttätunnelma, matkan odottaminen ja jännitys vatsassa, kun kone nousee irti maasta. Nykyisin sitä vain toivoo, että koneessa tarjottaisiin hyvää ruokaa. Harmillista.

Olin toissa viikonloppuna Suomessa käymässä. Se oli ensimmäinen kerta viikkoihin, kun todella tunsi menevänsä jonnekin. Lähtöaamuna jopa jännitti ja koko päivän toivoi, että aika kuluisi hiukan nopeammin. Ja oli ihana tunne, kun veli oli kentällä odottamassa. Puolenyön aikaan saavuimme sitten lopulta Kotiin. Pikaisten kuulumisenvaihdosten jälkeen suuntasin sänkyyn, mutta eihän siitä nukkumisesta mitään tullut. Aamulla heräsin vieraiden ääniin – olo oli kuin jouluaattona. Noiden Suomessa vietettyjen päivien aikana tulikin sitten tavattua vanhoja ystäviä ja vaihdettua kuulumisia. Kiitoksia vain kaikille.

Tiistaina oli lähtö takaisin tänne Budapestiin. Koti-ikävä alkaa jo karista, mutta jonkinlainen haikeus reissusta jäi. Monenkin suusta sai kuulla pahoitteluja siitä, että Suomessa oli varsin kylmää ja syksyistä. Minusta se oli ihanaa. Todennäköisesti olen hieman ylitunteellinen sanoessani, että harmittaa, etten näe ensilunta (Suomessa). Niin se kummasti alkaa ulkosuomalaisena (hih, hauska käyttää tuota sanaa) tajuta kotimaan arvon.

Päivän hengähdystauon jälkeen vuorossa oli Kroatian valloitus. Kuuden hengen porukkamme sulloutui aamuvarhain junaan ja matkamme alkoi. Jo pelkkä kuuden tunnin junamatka oli varsin vaiherikas. Unkarilaiset konduktöörimme olivat varsin kummallisia ja yrittivät saada meidän maksamaan ylimääräistä. He eivät tietenkään puhuneet englantia, mutta onneksemme matkassamme oli ystävämme Anna, jonka vanhemmat ovat unkarilaisia. Jonkin aikaa väiteltyämme kieltäydyimme maksamasta ja hyvä niin, koska asia jäi siihen. Rajalla konduktööri vaihtui ja hän olikin varsin mukava heppu. Esitteli meille suomalaisille uutta Nokian kännykkäänsä (meistä suomalaisista piti tietenkin ottaa kuva sillä!) ja hän oli muutenkin varsin ystävällinen. Minä pääsin heti harjoittelemaan kroatiaani, joka koostuu noin kolmesta sanasta. Hauskinta olikin sitten se, että sama mies oli myös paluumatkalla töissä ja hän tuli jälleen juttelemaan kanssamme.

Saavuttuamme Zagrebiin heitimme kamat hostellille ja lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Varsin nätti kaupunki, ja siisti verrattuna Budapestiin. Muutenkin huomasi, että talous on Kroatiassa Unkaria paremmassa jamassa (forintin kurssi muuten huononee sitä vauhtia, että ollaan kohta rikkaita täällä). En muista nähneeni yhtään kerjäläistä tai koditonta. Ikävä kyllä kaikki oli sitten myös kalliimpaa. Varsinkin bussi- ja junaliput olivat yllättävän kalliita. Matkasimme nimittäin toisena päivänä Kroatian rannikolle eräälle saarelle. Meri-ilmasto oli ihan lämmin; kävimme jopa uimassa meressä. Eihän vesi tietenkään lämmintä ollut, mutta verrattavissa Suomen meriveteen. Kyllä siellä ilokseen pulikoi kauemminkin. Suunnitelmissamme oli palata takaisin Zagrebiin, mutta hostellit olivatkin täysiä. Jäimme siis toiseen kaupunkiin, Rijekaan (Riikka in Rijeka jäi sitten kuitenkin tatuoimatta yleisön painostuksesta huolimatta), yöksi. Sunnuntaipäivä olikin sitten lähes kokonaan matkustamista. Junassa valtasimme oman kuuden hengen osaston itsellemme ja vaikka aika kului kovin hitaasti, naurua riitti. Muutenkin koko reissu oli varsin värikäs ja huumoripitoinen. Seurueeseemme kuuluivat minun ja Eveliinan lisäksi Anna, Foelke, Juho ja Severi. Kuolemattomia lausahduksia syntyi useita, ja ne keltaiset autot! Aukku, et uskokaan, kuinka paljon keltaisia autoja on Kroatiassa!

Ja jälleen oli ihana palata kotiin Budapestiin. Seuraavan viikonlopun aion viettää täällä. Taitaa tosiaan olla toinen viikonloppu Budapestissä. Matkustaminen käy kalliiksi ja koska aion jäädä tänne kevääksi, täytyy ennakoida rahatilannetta. Jatkoajan hankkiminen sujui suht kivuttomasti, paperityö vielä edessä, mutta ei sen kummempaa. Jatkopäätös oli muhinut jo pidemmän aikaa, mutta nyt se on sitten päätetty. Puoli vuotta on kuitenkin kovin lyhyt aika ja nyt on loistava tilaisuus jäädä. Jouluksi olen tulossa noin kuukaudeksi Suomeen, joten eiköhän sillä suurin kotimaankaipuu saada tyydytetyksi.

Noin, eiköhän tällä vähän unta irtoa. Huomenna tosiaan olisi tarkoitus käyttää ihka ensimmäistä kertaa autoCADia (suunnitteluohjelma tietokoneella) ja tosiaan, en sitten kehdannut sanoa opettajalle, etten ole käyttänyt sitä aikaisemmin. Hupsista. No, onneksi tiedän oikeita ihmisiä, jotka voivat tulla auttamaan. Kaikki ovat täällä kovin avuliaita ja ystävällisiä. Helppohan tänne sinänsä oli tulla takaisin, kun ollaan melkein kuin suurta perhettä.