Viime viikonloppu, kuten suurin osa viikonlopuista täällä, kului jälleen reissatessa. Matkakohteena oli tällä kertaa Eger, erittäin kaunis pikkukaupunki eräällä Unkarin viinialueella. Ohjelmaan kuului kaupungilla kävelyä ja tietenkin viinien maistelua.



Tässä suurin osa porukastamme. Alhaalta vasemmalta: Vellu, Hanna, Pieter, Francois, Cole, Daniel, minä, Juho, Eve, Philipp, Pauli ja Timo.
Kuva on otettu Egerin linnalla, josta oli mahtavat näköalat.



Tässä olemme edelleen linnalla. Taustalla Unkarin lippu, jos joku ei tunne. Täytyy myöntää, että itsekin tiesi todella vähän Unkarista ennen tänne tuloa. Ehkä siksi ei oikein ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Kaikki on ollut uutta ja siksi helppo hyväksyä.
Kuten kuvasta näkyy, sää täällä Unkarissa on vielä varsin lämmin. Tälle viikolle luvattu joka päivä yli kahtakymmentä. Pimeän tultua ilma tosin kylmenee nopeasti.



Tässä vielä vähän maisemia. Olimme todella korkealla, kuten ilmeestä näkee.



Minä ja Eveliina ratsailla. Olimme lukeneet turistioppaasta, että läheisessä kansallispuistossa voi ratsastaa. Kaposvárin ratsastustunneista innostuneena halusin tietenkin kokeilla uudestaan ja ratsastus olikin osa sunnuntaipäivän suunnitelmia.



Sitä ennen oli kuitenkin viininmaistelun vuoro. Eve, Juho ja Timo maistelevat. Halvimmat viinit maksoivat noin 40 senttiä per lasi, joten hinta ei päätä huimannut. Osa viineistä oli tosin älyttömän makeita ja vaikka itse pidänkin makeasta punaviinistä, ei osa tahtonut mennä alas. Kuin olisi mehua juonut.



Ruotsalainen Daniel, minä ja kämppis Cole. Colen kanssa tulemme oikein hyvin juttuun. Amerikkalaiseksi Cole on varsin hiljainen ja liberaali. Hänen kanssaan on mukava keskustella vakavia. Varsinkin Amerikan politiikkaa on jonkin verran ruodittu. Eroavaisuuksia mielipiteistä meillä tietenkin löytyy, mutta kumpikin arvostaa toisen ajattelutapaa ja antaa jokaisen olla juuri sellainen kuin on.
Ja Cole kannattaa Obamaa!
Jos jossain vaiheessa mahdollisuus tulee, niin lähden ehdottomasti tervehtimään Colea Coloradoon.



Sunnuntaiaamuna porukka jakautui kahtia, kun toiset lähtivät kylpylään rentoutumaan ja me urheina etsimään hevosia ja kansallispuistoa. No, eihän me sitten tiedetty, missä se puisto sijaitsee. Unkarintaidoillani kysyin sitten eräästä kaupasta neuvoa ja sanoivat, että puisto on hyvin kaukana. Päätimme mennä bussiasemalle haistelemaan, josko joku bussi oikeaan suuntaan lähtisi. Löytyihän se oikea bussi, ja bussikuskin kanssa neuvoteltua (unkarin ja saksan ja erään toisen matkustajan avustuksella) päätimme lähteä kokeilemaan.
Noin puolen tunnin matkustamisen jälkeen osa meistä alkoi ymmärrettävästi voimaan hieman huonosti. Bussi pysäytti seuraavalle pysäkille ja me jäimme kyydistä. Kaikki olivat todella ystävällisiä ja kuski sanoi, että he voivat odottaa hetken, mutta sanoimme, että voimme jäädä tähän. Ja se oli sitten tosiaan keskellä ei mitään. No, metsään olimme aikoneet mennä kävelemään, joten lähdimme etsimään polkua.



Löytyihän se polku viimein ja eikun metsään. Siinä sitten katosi viimeisetkin krapulan rippeet metsässä rämpiessä... Kiipesimme kukkulan laella ja päätimme "oikaista" takaisin tielle. Suoraan metsän läpi siis. Rinne olikin aika jyrkkä, mutta ehjin nahoin selvisimme. Minulla oli fiksuna shortsit jalassa, mikä tarkoittaa, että sääret eivät tällä hetkellä ole kovin kauniit. Vadelmapuskaa muistuttavat oksat eivät tunnu kivalta paljaalla iholla...
Kaikesta huolimatta reissu "katsomaan hevosia" oli mieleenpainuva. Siinä oli vähän sellaista sekkailunmakua, otetaan bussi johonkin ja lähdetään vain kävelemään. Ja maisemat olivat mukavat. Suurkaupungin jälkeen luonnossa liikkuminen tuntui hyvältä.

Sellainen reissu.